Henkinen kuormitus ajaa ihmisen usein selviytymismoodiin. Kun kuormitus jatkuu viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia, tästä tilasta voi tulla pysyvä olotila – ihminen ei ole täysin terve, mutta ei varsinaisesti sairaskaan. Arki sujuu joten kuten, mutta vain jatkuvan ponnistelun avulla. Elämästä katoaa keveys, eikä tasapainoa tunnu löytyvän. Tätä tilannetta voisi kutsua pinnistelijän syndroomaksi – pitkäkestoiseksi, selviytymismoodiksi, jossa ihminen säilyttää toimintakykynsä, mutta ei voi hyvin.
Stressiä ja keskittymisvaikeuksia
Pinnistelijän syndroomaan liittyy usein lieviä ahdistuneisuusoireita sekä keskittymisen ja tarkkaavaisuuden haasteita. Tyypillinen potilas on nuori tai keski-ikäinen nainen, jolla on:
- vaativia persoonallisuuspiirteitä,
- itseaiheutettu tarkkaamattomuushäiriö (ns. ADT),
- stressiperäisiä tai ahdistuneisuushäiriölle tyypillisiä oireita.
Univaikeudet ovat yleisiä. Anamneesista voi löytyä aiempia ahdistuneisuushäiriöitä tai masennusjaksoja. Psykofyysiset oireet, kuten IBS tai fibromyalgia, eivät ole harvinaisia.
Pinnistelijät hakeutuvat terveydenhuoltoon usein stressin, ahdistuksen ja unettomuuden vuoksi, mutta nykyään moni epäilee itse kärsivänsä ADHD:sta. He kokevat tekevänsä virheitä, unohtavansa asioita ja elävänsä kaaoksessa. Keskittyminen on vaikeaa, ajattelu poukkoilevaa, ja päässä ”pyörii kymmenen TV-kanavaa yhtä aikaa”. Myös motorista levottomuutta, kärsimättömyyttä ja impulsiivisuutta voi esiintyä.
Koska oirekuva muistuttaa tarkkaavaisuushäiriötä, pinnistelijän syndrooma diagnosoidaan usein virheellisesti ADHD:ksi. Teoriassa strukturoitu haastattelu ja neuropsykiatrinen tutkimus erottelevat nämä toisistaan, mutta käytännössä näin ei useinkaan käy. Varsinkin silloin, kun potilas on itse vakuuttunut ADHD-diagnoosista, ja kun tutkimuksessa painotetaan nykyhetken oirekuvaa enemmän kuin elinikäistä toimintakykyä, väärän diagnoosin riski on suuri. Tilannetta pahentaa terveydenhuollossa vallitseva pelko ADHD:n alidiagnosoinnista, mikä saa monet ammattilaiset mukailemaan potilaan toiveita. Usein päädytään hullunkuriseen ADHD-farssiin, joka on kaukana hyvästä lääketieteestä.
Väärän diagnoosin asettamisen jälkeen pinnistelijälle tarjotaan hoidoksi tyypillisesti amfetamiinijohdannaista, ns. stimulantteja. Siinä missä ADHD-potilaan on tarkoitus stimulantin avulla pystyä keskittymään paremmin, pinnistelijä ilmoittaa lääkkeen avulla usein jaksavansa paremmin. Tämä lisääntynyt jaksaminen on kuitenkin hyvin kyseenalaista. Pinnistelijä yrittää nimittäin muutenkin liikaa. Se, että hänen jaksamistaan kemiallisesti tuetaan, pikemminkin mahdollistaa pinnistelyn jatkamisen kuin sen, että yliyrittäminen voisi vähentyä. Joissain tapauksissa stimulantti jopa aiheuttaa sen, että pinnistelijä iskee pinnistelyssään vain uuden vaihteen silmään.
Kohtuullisuus on yllättävän tehokas hoito pinnistelijän syndroomaan.
Mikä sitten hoidoksi pinnistelijälle?
Vastaus on: kohtuullisuus.
Aikakautena, jolloin ihmisen lajinsisäinen kilpailu on paisunut äärimmäisyyksiin ja henkilökohtaista menestystä pidetään elämän tarkoituksena, kohtuullisuudesta ei ole juuri hiiskuttu. Moni kokee siitä puhumisen alaspainamisena. Nyt kun kerrankin ollaan päästy herkkuja notkuvaan pitopöytään, niin nytkö pitäisi ruveta sisäsyntyisesti pakittelemaan ja säästelemään?
Kohtuullisuus tarkoittaa sitä, että ottaa vain juuri sen verran kuin tarvitsee ja jättää puun oksalle hedelmät, joita ei oikeasti tarvitse. Se on siis vähään tyytymistä ja vapaaehtoista vaatimattomuutta. Se on ahneuden ja hillittömyyden vastakohta.
Moni pinnistelijä ei tunnista itsessään ahneutta eikä hillittömyyttä, koska pinnistelijöiden ahneutta ja hillittömyyttä kutsutaan suorituskeskeisyydeksi, perfektionismiksi, päämäärätietoisuudeksi, vaativuudeksi ja armottomuudeksi itseä kohtaan. Nämä ovat salonkikelpoisempia nimiä. Mutta eikö se ole ahneutta, että elämässään keskivertoa paremmin pärjännyt ihminen haluaa itselleen lisää kilpailuetua kemiallisella kyynärsauvalla? Kun mikään ei tahdo riittää, niin mitä se on muuta kuin ahneutta?
Jos työkalua ei osata käyttää vastuullisesti, on parempi, että se poistetaan koko työmaalta.
Myös terveydenhuollossa ja sen valvonnassa olisi tilausta kohtuullisuudelle. Olisi kohtuullista, että pinnistelijät – vaikka eivät välttämättä saisikaan aina diagnoosinsa mukaista hoitoa – välttyisivät terveydenhuollossa edes keskeisen ongelmansa lääkkeelliseltä ylläpitämiseltä ja ettei pinnistelystä aikanaan lankeavaa laskua siirrettäisi lääketieteen keinoin seuraavien sukupolvien maksettavaksi. Ja olisipa sekin kohtuullista, että ne lääkärit, jotka pyrkivät pitämään yllä edes kohtalaista ADHD-kuria, eivät joutuisi omalla nimellään ja kunniallaan allekirjoittamaan joidenkin kollegoiden tehtailemia kyseenalaisia diagnooseja ja stimulanttireseptejä. Olisi niin ikään kohtuullista, että ne tahot, jotka valvovat riittävän lääketieteellisen tason säilymisestä ADHD-tutkimuksissa, tekisivät työnsä myös pinnistelijöiden ADHD-tutkimusten kohdalla, ja että viranomaiset, joiden tehtävänä on huolehtia siitä, että lääkkeistä (ADHD-lääkkeet mukaan lukien) on enemmän hyötyä kuin haittaa, tekisivät omat johtopäätöksensä lääkkeistä, jotka päätyvät pinnistelijöiden lääkekaappeihin. Itse henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että jos potentiaalisesti vaarallista työkalua ei osata käyttää työmaalla, niin on parasta, että kyseinen työkalu otetaan siltä työmaalta kokonaan pois.
Linkit:
https://www.laakarilehti.fi/mielipide/pinnistelijan-syndrooma-mika-avuksi/
https://www.potilaanlaakarilehti.fi/kommentit/pinnistelijan-syndrooma-mika-avuksi/